Viimeisiä viedään!

Soon...

Hey there, lumessakahlaajat! Kuulin, että kevät antaa odottaa itseään ja joudutte siellä kotosalla kestämään edelleenkin pakkasia. Me olemme jo aikaa sitten kotiutuneet Kapkaupungista ja palanneet päiväntasaajalle eli toisin sanoen Ugandaan. Täällä on sadekausi menossa, joka ei kuitenkaan tarkoita sitä, että helle ja auringonpaiste olisivat kortilla. Päivisin aurinkoa piisaa mutta yöt ovat muuttuneet melkoisen epävakaisiksi. Rankkoja sateita ja kumisevia ukkosmyrskyjä on tullut ihasteltua yöaikaan. Iltaisin on ”mukava” mennä nukkumaan, kun sammakkoarmeijat kurnuttavat kuorossa hymnejään.  Ilmankosteus on hävyttömän korkea ja mieletön soosi puskee pintaan jo pelkästään sängystä noustessa. ;)

Mutta sitten asiaan…

Työharjoittelumme täällä Ugandassa alkaa hiljalleen olla ohitse eikä koko matkastammekaan ole enää kuin pari viikkoa jäljellä. Niin paljon asioita on sattunut ja tapahtunut, että tämä meidän blogimme ei millään pysty kertomaan niistä kaikista. Olemme pyrkineet linjaamaan pääpiirteet matkastamme, mutta meille on käynyt niin kuin monelle muullekin Afrikassa matkaavalle. Ei kerta kaikkiaan mikään selvitys tai kerronta pysty välittämään tätä kokemusta niille, jotka eivät ole kulkeneet täällä kanssamme. En edes tiedä mitä kertoisin kysyjille kotiin palaessani, kun he alkavat utelemaan matkastani ja Afrikasta yleensä. Tietenkin teen parhaani vastatakseni heidän kysymyksiinsä, mutta tiedän jo nyt, että jokin tällainen on koettava itse eikä kuultava toisilta. Sanottakoon nyt kuitenkin, että olen tosiaan saanut kokea Afrikan niin hyvässä kuin pahassakin.

Sosiaalityön touhussa... ;) Älä oo milläskään!

Työharjoittelumme osalta voisin sen verran kertoa, että meidän yhteistyömme Skills Plus organisaation kanssa alkaa olla tiensä päässä. Viikot ovat vierineet nopeasti ja tuntuu hassulta ajatella kaikkea sitä, mitä olemme olleet mukana tekemässä. Olemme opettaneet ATK-taitoja alueen nuorille aikuisille, tutustuneet lukuisiin orpokoteihin sekä muihin tahoihin, tehneet työtä kouluissa, koettaneet järjestää varainkeruuta sekä kartoittaa mahdollisia yhteistyökumppaneita. Olemme myös pyrkineet luomaan kumppanuuden koulumme ja Skills Plus järjestön välille, jotta vastaisuudessa Laurean opiskelijoiden olisi helpompi löytää mahdollinen harjoittelukohde Afrikasta. Ennen tätä Laurealla ei ollut kontakteja Ugandassa, joten joku (Minä) voisi kenties kehaista meitä kahta eräänlaisiksi pioneereiksi tällä saralla. Viimeiset työtehtävämme liittyvät lähinnä tulevaisuuden suunnitteluun ja järjestön internet sivujen uudistamiseen. Meiltä on muun muassa pyydetty apua niiden kehittämisessä sekä ulkoasun suunnittelussa.

Awww... Those kids! :')

Nyt, kun matkastamme on enää loppukiri jäljellä, alkavat ajatukset harhailla tulevaisuudessa ja etenkin kotiintulossa. Välttämättä miettii, että mitä tämä matka on antanut ja opettanut sekä kuinka asioihin suhtautuu kotiin saapuessa. Omalta osaltani on sanottava, että olen hieman yllättynyt siitä kuinka paljon uutta olen sisäistänyt monikulttuurisuudesta ja etenkin afrikkalaisesta meiningistä. Länsimainen kulttuuri on myös saanut uusia katsantokantoja mielessäni. Kaiken kaikkiaan minulla on positiivinen kuva tästä kaikesta, mutta paljon lähtemättömiä säröjäkin on tullut kokonaiskuvaan.

Tänne tullessani olin tapojeni vastaisesti melkoisen sinisilmäinen ja se kostautui monella tapaa ennen kuin opin pelaamaan kova kovaa vastaan. Tietenkin tiesin, että koska olen valkoinen mies, niin minulta tullaan vinkumaan rahaa jatkuvasti. Toiseksi tiesin, että korruptio on todella räikeää Ugandassa ja tiesin myös senkin, että ihmisoikeudet ovat täällä vain sanahelinää. On hauska ajatella, että kaikesta tuosta ”tiedosta” huolimatta olin sinisilmäinen ja luottavainen aina siihen asti, kun karu todellisuus sivalsi päin näköäni ruoskan tavoin. 

Täälläpäin viidakon lait pätevät

Viidakon laeista huolimatta olen saanut korvaamattomia ystäviä

Ajattelimme Saaran kanssa ensin katsoa koko matkan loppuun asti ja sen jälkeen sulatella kaikkea tapahtunutta blogimme päätöspuheenvuoroissa. Luvassa on siis melkoista hyvien ja huonojen puolien vertailua sekä fiilisten läpikäyntiä matkamme eri vaiheilta. Viikonlopuksi olemme lähdössä jälleen kohti Kampalaa ystäviemme kanssa hauskaa pitämään. Ensi viikko pitää puolestaan sisällään suuria muutoksia. Tämä taistelupari eroaa ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Minä olen lähdössä Tansaniaan kaveria tapaamaan Kilimanjaron kupeeseen ja Saara suuntaa oman poppoonsa kanssa kohti kolmepäiväistä safaria Murchinson Falls –kansallispuistoon. Ollaan jännän äärellä! :D

Mitähän tulevaisuus tuo tullessaan...?

Suukkoja! ;)

Vesaboy

Still alive!

Wendy

Viimeiset sanat, jotka hän kuuli pyytäessään apua viereisestä talosta, olivat: ”Me emme voi auttaa sinua, mutta pyydä jumalalta apua.” Jumala ei ilmeisesti kuitenkaan ollut tällä kertaa kuulolla ja ne miehet leikkasivat hänen kurkkunsa auki. Meistä viidestä Wendy otti asian raskaimmin.

Kymmenen tuntia aikaisemmin ryöstön uhriksi joutunut bodakuski oli pyörinyt kotibileissämme toimitellen meille juomia ja muuta tarpeellista. Hän oli työskennellyt Wendylle ja Richardille jo pitkän aikaa ja kuului siihen marginaaliin, jotka olivat pahamaineisesta ammatistaan huolimatta luottamuksen arvoisia. Poliisit eivät koskaan tainneet viitsiä aloittaa asian tutkimista, kyseessähän ei ollut edes rikas eikä tärkeä henkilö.

Luulin, että olisin järkyttynyt enemmän, etenkin kun murha tapahtui samalla tiellä, jota pitkin ajoimme entiseen majapaikkaamme päivittäin. Jossain vaiheessa raja kuitenkin tulee täyteen ja defenssit ottavat tiukan niskalenkin tunteista. Se vain tapahtuu kuin itsestään. Asian vatvomisen ja jossittelun sijaan keskityinkin lähinnä piristämään ja holhoamaan surullista Wendyä. Siihen minulle jäi aikaa yksi ainokainen päivä ennen kuin lähdimme suunnitelmiemme mukaisesti kohti Entebbeä.

Kokkailen vieraille afrikkalaista ruokaa

Afrikkalaisissa vermeissä

Aivan kuin kohtalo ei kuitenkaan olisi halunnut meidän sivuuttavan tragediaa ja hukuttavan piilevää huonoa oloa Viktorian järven korkeisiin lämpimiin aaltoihin ja valtaviin avokadoihin, sillä muutaman päivän päästä jouduimme itse onnettomuuteen. Olimme boda bodan kyydissä matkalla illalliselle, kun kulman takaa kaahasi yllättäen venäläisen suurlähettilään maasturi. En muista itse kolarista muuta kuin huutavat torvet ja iskeytymiseni katuun.

Auringonlasku

En aio ruveta yksityiskohtaisesti selittämään, miten onnettomuuspaikka siivottiin tässä korruption luvatussa maassa. Mainittakoon ainoastaan, että syylliset eivät koskaan joutuneet vastuuseen, erään skootterikuskin elämänura sai nopean päätöksen ja maasturin runneltu etupuskuri nostettiin piiloon auton takapenkille, aivan kuin se ei koskaan olisi paikoillaan ollutkaan. En pystynyt kävelemään, joten Vesa kantoi minut puskurin viereen istumaan, ennen kuin auto kaahasi salamannopeasti pois paikalta. Simsalabim! Kaikki todisteet oli pyyhitty katukuvasta alle 15 minuutissa. Kolarista jäi muistuttamaan enää ikävät ruhjeet ja maahan lyyhistynyt, ainoan omaisuutensa menettänyt mies.

Voisin alkaa taas valittaa huonosta tuurista, mutta olen liian kiitollinen eloonjäämisestämme. Tälläkin kertaa olimme hävyttömän onnekkaita. Ugandassahan kypärä on täysin tuntematon käsite, eli on suorastaan ihme, ettei kenenkään päälle käynyt kuten sille lattiaan heitetylle kananmunalle, joka ala-asteen oppitunnilla symbolisoi suojaamatonta ihmisen kalloa. Vesa putosi jarrutuksessa taaksepäin eikä törmäyksen voimasta niskaani eikä kukaan lentänyt vastaantulevien kaistalle. Wendyn mielestä olimme onnekkaita siinäkin mielessä, että jos Ugandassa joutuu liikenneonnettomuuteen ja jää eloon, niin syyllinen luultavasti peruuttaa auton uudestaan yliajetun päälle. Itseään on nimittäin hiukan hankalampi puolustaa kun ei ole elossa.  Noh, uskokoon ken tahtoo, mutta voin sanoa, etten tässä ihmeellisessä maassa, tässä länsimaiden rinnakkaistodellisuudessa, hämmästy enää juuri mistään.

Villejä pingviinejä^^

10 tuntia onnettomuuden jälkeen istuimme jo lentokoneessa, matkalla kohti Johannesburgia. Olimme tuossa vaiheessa niin kurkkuamme myöten täynnä koko Ugandaa, että se vain lietsoi matkaintoamme ja kaipuutamme sellaisen maailman pariin, jota kutsumme sivistykseksi. Ensimmäiset päivät tuijotimme suu auki Kapkaupunkia. Tuntui kuin olisimme pölähtäneet tyhjästä keskelle ihan kaikkea. Miljoonat valot, hienot hotellit, joka paikkaan kiirehtivät tyylikkäät ihmiset ja valtava ostoskeskus maailmanpyörineen hämmensivät meitä tavalla, jota en etukäteen osannut edes kuvitella. Ehdin tuntea oloni jo maalaistolloksi ennen kuin hetkessä sujahdinkin takaisin siihen muottiin, johon olen syntynyt. Kukaan ei tuijottanut kadulla perääni eikä kukaan huudellut meille. Ihonvärimme oli lähestulkoon yhtä huomiota herättävä kuin se rantahiekka, joka poltti jalkoja kierrellessämme Atlantin rannalta toiselle. Pukeutumiseni ei nostattanut kulmakarvoja enkä joutunut pohtimaan kolmea varttia aamuisin, kehtaanko mennä polvipituisessa hameessa ostoksille.

Hyväntoivonniemi

Öinen Kapkaupunki

Safarin teini-ikäinen norsu

Vietimme Etelä-Afrikassa vajaat kaksi viikkoa ja se vain vahvisti käsitystäni kulttuurien yhteen törmäämisen positiivisesta vaikutuksesta. Kapkaupunki oli sekoitus kaikkia ja kaikkea. Mikään kansallisuus ei siinä ympäristössä näyttänyt etniseltä eikä kukaan pistänyt silmään. Kaupunki tuntui olevan kunkin taustoista riippumatta vahvojen ja pärjäävien ihmisen hallitsema ja juuri sen monimuotoisuus toimi sen voimavarana. Väistämättä tämä toi tietenkin mukanaan myös yhteiskunnan rattaasta pudonneet, ne, jotka kerjäsivät ravintolan vieressä ruokaa ja joista osa ei tuntunut enää elävän tätä todellisuutta. Totta kai ihmisten ikuinen epätasa-arvoisuus kukoisti tässäkin maassa kuin rikkaruohot laatoitetun pihapolun rakosista. Vaikka samat perustavanlaatuiset ongelmat näyttäytyvätkin eri muodoissaan kulttuurissa kuin kulttuurissa, länsimaisissa yhteiskunnissa on silti aina helpompaa kääntää katseensa raskaana olevasta kerjäläisestä Guccin näyteikkunaan ja peitellä huono-osaisuutta kauniisti kaavoitettujen tonttien ja halkeilemattomien katukivetysten alle.

meri

Tuulisin terveisin,

Saara :)

Tyrannin varjo

Idi Amin

Matkamme aikana olemme saaneet kuulla paikallisilta lukuisia kertomuksia Ugandan historiasta ja sen vaikutuksista nykypäivään. Etenkin työkaverimme James, kuusissakymmenissä oleva vanha herra, on jakanut kanssamme valtavaa elämänkokemustaan. Juuri hän sai minut kiinnostuneeksi Ugandan historiasta ja erityisesti 1970-luvusta, jolloin Ugandaa piti hirvittävässä otteessaan pahamaineinen diktaattori nimeltä Idi Amin(1925?-2003). James muistaa elävästi miltä tuntui elää Aminin Ugandassa. Aihe oli kaikessa karmivuudessaan sen verran kiinnostava, että päätin etsiä käsiini lisää materiaalia. Sainkin juuri luettua loppuun Henry Kyemban kirjoittaman ”A state of blood”- kirjan Aminista ja hänen hirmuhallinnostaan.

Kyemba toimi viisi vuotta ministerinä Aminin hallinnon aikana sekä oli tämän läheinen uskottu aina siihen asti, kun vuonna 1977 lähti maanpakoon. A state of blood on maanpaossa kirjoitettu karmaiseva selvitys Ugandan synkimmistä ajoista ja se julkaistiin ensimmäisen kerran Aminin vielä ollessa vallassa. Kirja alkaa koskettavasti listalla, johon on merkitty sadan Aminin joukkomurhissa kuolleen nimet. Listan ensimmäinen nimi sai välittömästi kylmät väreet kohoamaan selkärankaani pitkin. Ensimmäisenä listalta löytyy Kyemban oman veljen nimi, joten lukija ymmärtää välittömästi kuinka henkilökohtaisesta selonteosta on kyse.

Idi Amin hallitsi Ugandaa vuosina 1971–1979. Noihin kahdeksaan vuoteen mahtui käsittämätön määrä kauhua ja terroria. Aminin hallintoa on yleisesti kuvattu räikeiden ihmisoikeusloukkausten, poliittisen sorron, massamurhien ja korruption sekasopaksi, joka ajoi Ugandan lähestulkoon perikatoon. Monet kansainväliset tahot ovat arvioineet, että Aminin terrorin aikana sadattuhannet ihmiset menettivät henkensä ja hurjimmat luvut väittävät jopa puolen miljoonan rajan ylittyneen. Myös Kyemba kertoo kirjassaan, että on lähestulkoon mahdoton arvioida tapettujen ihmisten määrää. Yhtä kaikki, kyse on järkyttävistä luvuista. Lukemattomien ihmishenkien riistämisen lisäksi Aminin hallinnon aikana myös Ugandan talous sekä infrastruktuuri romahtivat.

Kuka sitten oikein oli mies kaiken tämän takana? Idi Amin Dada syntyi mitä luultavimmin vuoden 1925 tienoilla joko Kobokossa tai Kampalassa. Aminin isä hylkäsi perheen pojan ollessa vielä pieni. Amin kasvoikin ilman isää ja oli syntymästään asti islaminuskoinen. Ennen Ugandan itsenäisyyttä vuonna 1962 Amin palveli viitisentoista vuotta Britannian(Uganda oli tuolloin Britannian siirtomaa) asevoimissa Afrikan mantereella. Värväytyminen armeijaan oli Aminille melko luonnollinen valinta, sillä hänen juurensa juontuivat sotaisaan Kakwa-heimoon.  Amin eteni sotilasurallaan mallikkaasti ja osoitti jo varhain merkkejä lujatahtoisuudesta ja päättäväisyydestä. Hän oli fyysisesti vaikuttava näky, sillä hän oli raskasrakenteinen ja melkein pari metriä pitkä. Nuori ja lupaava sotilas tuli tunnetuksi jo varhain, kun hän 1950-luvulla voitti Ugandan raskaansarjan mestaruuden nyrkkeilyssä ja piti titteliä hallussaan yhdeksän vuoden ajan.

Amin rakasti aseita, autoja ja voitontunnetta

Ugandan itsenäistyttyä Milton Oboten johdolla, Amin siirtyi palvelemaan Ugandan armeijan riveihin. Hyvin nopeasti Amin raivasi tiensä korkeisiin virkoihin ja lopulta hänet nimitettiin Ugandan armeijan ylipäälliköksi. 1960-luvun loppupuolella Ugandassa vallitsi eräänlainen kahtiajako. Obote oli vallankahvassa kiinni mutta erittäin vaikutusvaltaiseksi hahmoksi noussut Amin oli armeijansa tukemana vaarallinen kilpailija. Jännitteet kasvoivat vuosi vuodelta ja koko ajan ihmisten korviin kantautui enemmän tarinoita veritöistä, joiden jäljet lähes poikkeuksetta johtivat Aminiin. Valitettavasti Aminista oli jo tässä vaiheessa tullut lähestulkoon koskematon eikä hänen asemaansa voinut uhata oikein kukaan. Oboten ja Aminin kädenvääntö huipentui vuonna 1971 Aminin suorittamaan vallankaappaukseen, jonka seurauksena Obote joutui maanpakoon ja Uganda jäi täysin Aminin armoille.

Idi Amin oli tunnettu sivistymättömyydestään ja siitä, että hänellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista ymmärrystä politiikasta tai esimerkiksi taloustieteestä(Hän ei esimerkiksi ymmärtänyt, että minkä takia valtio ei voisi vaan painaa loputtomasti rahaa). Hän ei ollut käynyt kouluja eikä hän osannut kunnolla edes lukea tai kirjoittaa. Aminin järjetön valtakausi tuhosikin Ugandan talouden sekä aiheutti sille monella tapaa sanoinkuvaamatonta vahinkoa. 

Big Daddy:sta eli Idi Aminista on vaikka kuinka hurjia tarinoita liikkeellä. Monia niistä ei ole pystytty varmuudella todistamaan mutta ainakin Kyemba puhuu kirjassaan hirvittävistä yksityiskohdista. Amin säilytti esimerkiksi vihollistensa irtileikattuja päitä pakastimessaan ja jopa söi heidän lihaansa. Amin tunnetusti kerskui useaan otteeseen olevansa kannibaali ja saavansa ihmisen lihasta voimaa. Hänen sanotaan myös silponeen ja paloitelleen yhden viidestä vaimostaan, koska tämä oli aiheuttanut Aminille häpeää. Tämä kyseinen tarina pitää Kyemban mukaan paikkansa, mutta sitä ei ole koskaan aukottomasti todistettu. Kyemba menee jopa niin pitkälle, että väittää itse nähneen Aminin vaimon paloitellun ruumiin. Moni saattaa muistaa elokuvan nimeltä ”The last king of Scotland” muutaman vuoden takaa, jossa kuvataan kyseinen makaaberi episodi.

Miten sitten oli ylipäätään mahdollista, että tällainen mies onnistui raivaamaan kaiken tieltään valtaan päästäkseen?  Kyemba kertoo kirjassaan, että Idi Amin oli äärimmäisen älykäs, taitava manipuloija ja täysin kylmäverinen tappaja. Hän oli lisäksi ilmiömäisen kyvykäs tekemään nopeita ja tehokkaita ratkaisuja, jotka käänsivät tappioasetelman voitoksi. Häntä on myös kuvattu yllätyksellisyyden mestariksi, koska kukaan, eivät edes hänen ministerinsä, pysyneet diktaattorin ajatuksenjuoksun perässä. Amin oli showmies henkeen ja vereen ja piti kasvoillaan juuri sitä naamiota, mikä sopi kuhunkin hetkeen.  Idi Aminia on usein läntisessä maailmassa kutsuttu psykopaatiksi. Kyemba ei käytä tätä sanaa vaan jotain vielä puistattavampaa. Hän sanoo Aminin olleen täydellisen pahuuden ruumiillistuma.

Aminin käytös oli monelta osin häiritsevää. Hän esimerkiksi rakasti pakottaa
valkoisia polvistumaan eteensä

Toinen seikka mikä varmasti edesauttoi Aminin valtaannousua, oli se maailmanaika, jota elettiin. 1960-luvulla monessa Afrikan maassa kuohui ja haluttiin päästä eroon vanhoista siirtomaaisännistä sekä saavuttaa itsenäisyys. Amin sai paljon suosiota sillä, että hän antoi itsestään kuvan mustien oikeuksien ajajana sekä valkoisille hanttiin pistäjänä. Aminin alkuaikojen suosio perustui pitkälti illuusioon, jota alkoivat kuitenkin hyvin nopeasti nakertaa tuhansien ihmisten katoamiset ja järkyttävät ruumiskasat, joita esimerkiksi Niilin rantapenkat olivat pullollaan. Amin oli sairaalloisen vainoharhainen ja jokainen, jota hän epäili, päätyi teloitettavaksi ja yleensä sen jälkeen Niilin jokeen krokotiilien syötäväksi. Ihmisten teurastaminen oli niin silmitöntä, että juuri ruumiiden hävittämisen hankaluus rikkoi puhtoisen julkisuuskuvan. Niilin krokotiilit eivät millään voineet syödä kaikkia jokeen heitettyjä ruumiita vaan ne pakkautuivat sen rannoille kielimään surun murtamalle kansalle järkyttävistä ihmisoikeusrikoksista. Sanottiin, että Niili oli punaisena verestä ja Ugandan maaperä itki lastensa ruumiiden painosta.

Hirmuhallinon uhreja

Vuosiin 1971–1979 mahtui toinen toistaan hirveämpiä ja eriskummallisimpia asioita, joita maailmalla ihmeteltiin. Näistä mainittavia ovat esimerkiksi Aminin päätös heittää kaikki aasialaiset ulos Ugandasta. Amin karkotti kymmeniätuhansia ihmisiä, koska ei pitänyt etenkään intialaisten vauraudesta suhteessa ugandalaisiin. Hän takavarikoi intialaisten omaisuuden ja jakoi sen ylimalkaisesti omille tukijoilleen. Diktaattori ei kuitenkaan ymmärtänyt, että karkotuksen seurauksena aasialaisten lisäksi Ugandasta lähti myös lähestulkoon kaikki vauraus ja tietotaito. Se oli järjetön tempaus, jonka hintaa ugandalaiset maksavat takaisin vielä tänäkin päivänä. Toinen muistettava tapahtuma oli ”Operaatio Entebbe”. Operaatio Entebbe oli Israelin puolustusvoimien Sayeret Matkal – erikoisjoukkojen suorittama pelastusoperaatio, joka tapahtui heinäkuun 3. ja 4. päivän välisenä yönä vuonna 1976. Operaatio Entebbe muistetaan kenties yhtenä kaikkien aikojen onnistuneimmista erityisoperaatioista ja se on niittänyt mainetta olemalla myös yksi ensimmäisistä kansainvälistä terrorismia vastaan kohdistetuista sotilastoimista.  Menemättä sen enempää operaation yksityiskohtiin sanottakoon, että Idi Aminin jo repaleinen maine sai suuren kolauksen länsimaiden silmissä ja hänen alamäkensä alkoi muotoutua syöksykierteiseksi.

Vuonna 1977 Amin kohautti sekä omaa kansaansa että maailmaa surmaamalla räikeän läpinäkyvästi Ugandan arkkipiispan ja muita korkeita virkamiehiä sen jälkeen, kun miehet olivat julkisesti esittäneet vastalauseen Aminin hallintoa kohtaan. Kyse oli ensimmäisestä kerrasta, kun kukaan Ugandassa uskalsi nousta vastustamaan Aminia. Miehet maksoivat teostaan hengellään, mutta pyörät olivat jo alkaneet pyöriä Aminin pään menoksi. Kyemba kirjoittaa kirjassaan, että noihin samoihin aikoihin hän pakeni Ugandasta, koska ”mikään ei ollut enää pyhää”. Amin näki vihollisia joka paikassa ja tuhosi kaiken vähänkään epäilyttävän. Hän oli hallintonsa loppuaikana kuin villipeto, joka oli ahdistettu nurkkaan.

Aminin valtakauden loppuvaihetta väritti hänen julistamansa sota Tansaniaa vastaan. Sotatoimiin hän sai avustusta muun muassa liittolaiseltaan Libyan johtajalta Muammar Gaddafilta. Sota kääntyi kuitenkin pikaisesti Aminia vastaan ja tansanialaiset valloittivat Ugandan pääkaupungin ja Aminin paetessa istuttivat Milton Oboten takaisin Ugandan johtoon. Yksi maailmanhistorian hirvittävimmistä valtakausista oli tullut tiensä päähän.

Länsimainen pilakuva Aminista tämän hallinnon päätyttyä.
Amin oli kuuluisa lukuisista itselleen antamista arvonimistään,
kuten "Skotlannin viimeinen kuningas"

Mitä sitten tapahtui Idi Amin Dadalle? Hän pakeni ensiksi Libyaan ja vuonna 1980 Saudi-Arabiaan, josta hän sai turvapaikan loppuiäkseen. Hänen myöhemmistä vaiheistaan tiedetään hyvin vähän. Idi Amin vietti viimeiset 23 vuotta Jeddassa ylellisyyden keskellä eikä hän koskaan joutunut vastuuseen teoistaan. Saudi-Arabia suojeli Aminia ja antoi tämän nauttia rikkauksistaan, jotka hän oli saanut oman kansansa vuosia kestäneen riiston seurauksena. Vastineeksi Amin antoi suostumuksen hiljaiselosta ja lupasi pidättäytyä kaikesta julkisesta toiminnasta. Idi Amin kuoli vuonna 2003 ja hänet haudattiin kaikessa hiljaisuudessa.

Idi Aminin tarina on puistattava kuvaus ihmisyyden pimeästä puolesta ja siitä tosiasiasta, että oikeassa elämässä paha ei aina saa palkkaansa ja kun kyse on rahasta ja vallasta, niin ihmishenki on halpaa kauppatavaraa. Kuten sanottu, Uganda kantaa edelleen entisen diktaattorinsa hirvittävää perintöä eikä maa ole koskaan kunnolla päässyt nousemaan jaloilleen.

Surullista menneisyyttä muistellessa ei voi muuta tehdä kuin huokaista ja katsoa tulevaisuuteen. Katsoa tulevaisuuteen ja toivoa, että ihmiskunta ei unohtaisi menneisyyden vääryyksiä.

Tämä aihe on edelleen arka asia täällä Ugandassa

Ensi kertaan,

Vesa

Uganda näyttää sentteriä..

Pieni matkamuisto, jooko?

Nyt kyllä tekisi mieli aloittaa tämänkertainen vuodatukseni nykyhetkestä, kun värisen viluissani, lopen uupuneena ja pilkkopimeässä likapyykkivuoren keskellä, ääneni kuulostaa yhtä suloisen keveältä kuin Hannele Laurin perinteinen kuolonkorina ja kiitollisuuteni kohdistuu lähinnä siihen, että olen selvinnyt tämän viikon koettelemuksista jotakuinkin hengissä ja vessamme vetää ensimmäistä kertaa kahteen päivään. Koska kukaan ei nyt kanssakärsijääni, Vesaa, lukuun ottamatta voi millään pysyä perässäni, taidan kuitenkin aloittaa alusta.

koululaisia

Viimeksi kun selvisimme töihin, eli noin viikko sitten, ensimmäinen eteemme avautuva näkymä oli suoraan sanottuna järkyttävä. Kuin suoraan keskiaikaisesta elokuvasta revittynä, koulun pihalle oli ilmestynyt nuori pörrötukkainen nainen, joka oli sidottu ranteistaan kiinni puunrunkoon. Nainen vaikeroi pää painuksissa kielellä, jota emme ymmärtäneet ja riuhtoi laiskasti alati kiristyviä köysiään lasten leikkiessä ja aikuisten suorittaessa tavanomaisia päivän askareitaan ympärillämme. Ja jälleen kerran löysin itseni tilanteesta, jossa en tiennyt mitä ajatella ja miten toimia. Kävelin Jamesin luo, sivuutin hyvänhuomenentoivotusrituaalit mielestäni asiallisesta syystä ja tivasin, mikä helvettiä työpaikallani oikein tapahtuu. James selvensi, että nainen on mielisairas. Hänen äänensävynsä oli sammallailla toteava kuin mitä itse käytän, kun ilmoitan, että haluan kahviini maitovaran.

Harjoittelunohjaajani ajeli skootterillaan samaan aikaan paikalle ja alkoi puhua säästä, aivan kuin peittääkseen nuoren naisen vaikeroinnin. Hermoni alkoivat kiristyä ja minua alkoi selittämättömästä syystä itkettää. Kysyin kuitenkin rauhallisesti saman kysymyksen Hakimilta kuin Jamesiltakin ja sain vastaukseksi ylimalkaisen hymyn ja ilmoituksen siitä, että nainen on mielisairas. Kun miehille selvisi, ettemme tyydy ihan niin yksinkertaiseen selitykseen, he alkoivat kertoa meille liioitellun kärsivällisesti mielisairauksien syistä. Ugandassa hulluuteen on nimittäin olemassa vain kaksi syytä; huumeet ja pahat henget. Kyseinen nainen oli parhaillaan ”pahojen henkien riivaama” ja odotti kirkon miehiä ja kyytiä mielisairaalaan. Aloin etsiä katseellani piilokameraa.

Nainen päästettiin vajaan vartin sisään vapaaksi, kun ihmisille selveni, ettei kyseinen toiminta olekaan niin hyvää pr:ää Ugandalle meidän herkkänahkaisten länsimaalaisten silmissä. Nainen sai kupin teetä eikä näyttänyt olevan vaaraksi moskiitollekaan. Katselin hiljaa itsekseen mutisevaa naista, tai pikemminkin tyttöä, ja näin hänessä tuttuja piirteitä eräästä itselleni rakkaasta ihmisestä. Kuvotus tuon tyttöparan kohtelusta hyökyi ylitseni niin, että melkein tärisin.

Iltapäivällä nainen oli poissa aivan kuin häntä ei olisi koskaan ollutkaan ja Uganda näytti meille taas aivan toisenlaisen
puolen itsestään. Jaoimme koululaisille, eli kolmesta kuuteen vuotiaille lapsille, Suomesta tuomiamme ja koulukaverimme Lenan lahjoittamia vaatteita. Lapset käyttäytyivät erilailla kuin mihin olen tottunut suomalaisten lasten kanssa. He eivät etuilleet tai riidelleet eivätkä yrittäneet edes itse valita mieluisiaan vaatekappaleita. Lapset kerääntyivät ympärillemme suurena nauravana joukkona ja pukivat uusia aarteitaan koulupukujen päälle. Se, sattuiko pieni poika saamaan kenties vaaleanpunaiset polvihousut vai 

autokuvioisen hupparin, ei korreloinut hymyjen ja innostuksen kanssa.  Lähdimme vielä vauvanvaatteiden kanssa kiertelemään ovelta ovelle ja tarjoamaan pikkunuttuja perheille, joissa tiesimme olevan vauvoja. Äitien ja isien ilmeet ja kiitokset liikuttivat meitä yhtä paljon kuin vastasyntyneet kaksoset ja pukiessa kikattelevat pienokaiset.

vaatteiden  jakoa

iloinen äiti

toinen kaksosista

Tämä työpäivä jäi viimeiseksemme tällä viikolla. Jotta emme olisi päässeet unohtamaan elämän nurjaa puolta, saimme jälleen karman puolellemme. Olen nimittäin kärsinyt yskästä reilun kuukauden. Viime aikoina se on vain pahentunut enkä saanut öisin nukuttua ja normaali hengittäminen on ollut kiven takana. Kovan yskän seurauksena jotain kyljissäni on mennyt rikki, joten hengittäminen muuttui aina vain kivuliaammaksi. Lääkärillä on tullut sitten ravattua aika ahkerasti. Yhtenä päivänä jäimme oikein kunnon kaatosateen armoille ja odotimme viisi tuntia röntgenin ja laboratorion tuloksia, joita en koskaan saanut, sillä kaupungista katkesi sähköt samaisen rankkasateen seurauksena. Ottaen kaiken tämän odottelun ja paikasta toiseen tarpomisen huomioon, en osaa sanoin kuvailla, mitä ajattelin siitä limanuljaskasta, joka otti röntgenkuvat keuhkoistani ja koki aiheelliseksi lääppiä samalla hiuksiani ja tuijotella niljakkaasti hymyillen tissejäni.

Huono tuuri ei suinkaan loppunut tähän. Veden tulo nimittäin katkesi. Ei ainoastaan guest housestamme, vaan koko helkkarin kaupungista. Tämä tarkoitti sitä, etteivät vessat tai suihkut toimineet, pyykinpesu ei onnistunut ja hampaat harjattiin pullovedellä. Voin kertoa, että baarien vessat tekivät minuun melko lähtemättömän vaikutuksen noina aikoina. Ironista, että samaan aikaan ulkona satoi useita päiviä kaatamalla ja ukkonen jyrisi kuin maailmanloppua uhoten.   

Huonoa karmaamme uhmaten lähdimme kuitenkin leuka pystyssä tapaamaan Etelä-Afrikasta takaisin tulleita ystäviämme kantapaikkaamme Flavoursiin. Jälleennäkemisen riemu kuittasi sen, että sekä meno- että tulomatkalla boda bodamme teki tenän, meidät jätettiin pilkkopimeällä tienposkeen ja jouduimme hyppelemään valtavan rekan yli, sillä se oli kaatuessaan tukkinut koko tien molemmat kaistat.

Onnistuimme tuon illan aikana aiheuttamaan itsellemme melkoisen krapulan, joten ei ollut maailmaa syleilevin olo huomata kaukana kotoa, että myrskypilvien on tosiaan mahdollista nousta alle kahdessa minuutissa. Keskellä ei mitään, pikkuisissa hellevaatteissa luonto näytti meille taas keskisormea ja paiskoi meitä rankkasateella, myrskytuulella, salamoilla, ilmassa lentävillä oksilla ja mutavellillä. Liikkuminen suuntaan tai toiseen oli jotakuinkin mahdotonta ja kyyristyimme keskelle mutaista tietä kiroamaan kaiken mahdollisen, huonovointiset kroppamme mukaan lukien, alimpaan helvettiin.

Nyt kun sähköt juuri palasivat ja vessakin alkoi toimia, koko karmea viikko lähinnä naurattaa. Turha ehkä mainita, ettemme ole juurikaan saaneet harjoitteluraporttiamme nakuteltua, joten ensi viikolla on iso urakka edessä. Piristimme itseämme kuitenkin ostamalla lennot Kapkaupunkiin, minne lähdemme parin viikon päästä, jos en ole sitä ennen kuollut keuhkosyöpään. Tänään on perjantai-ilta ja taidan juhlistaa sitä juomalla lasillisen vettä ja ottamalla jääkylmän suihkun ennen nukkumaanmenoa.

Cheers!

Saara

Yksi takana ja kaksi edessä

Sitä on jälleen eksytty internetin pimeälle puolelle

Moikkelis moi vaan kaikille! Meillä tuli maanantaina kuukauden rajapyykki täyteen täällä Ugandassa. Aika rientää melkoisella vauhdilla, ja on todella vaikea hahmottaa kaikkea sitä uutta ja ihmeellistä mitä olemme täällä nähneet ja kokeneet. Vaikka Afrikka jaksaa hämmästyttää meitä uusilla tavoilla joka päivä, niin siitä huolimatta tuntuu siltä, kuin olisimme onnistuneet kotiutumaan tänne. Jotenkin tämä outo ja vieras maa alkaa tuntua monella tapaa tutulta. Nykyisin monet asiat, jotka hämmästyttivät meitä aluksi tuntuvat aivan normaaleilta.  Viimeksi eilen, kun kävelimme kotikatuamme Guest housen suuntaan, palautimme naureskellen mieleen ensimmäisen päivämme täällä Afrikan sydämessä.

Starting to feel like home...

Muistelimme kuinka pitkän matkan päätteeksi saavuimme ensimmäistä kertaa tänne Jinjan kaupunkiin. Väsymys ja kulttuurishokin luoma tyrmistyneisyys hukuttivat mielemme ällistyneisyyden ja epätoivon sekasoppaan. ”Missä helvetissä me oikein olemme?”, ”Mitä me täällä teemme?”, ”Kuinka täältä pääsee kotiin?”. Nuo olivat vain murto-osa niistä lukuisista kysymyksistä, jotka vilisivät päässämme kun ihmeissämme tapitimme kaikkea mikä näkökenttäämme osui. Oli uskomatonta nähdä kuinka lehmät, vuohet ja kanat mennä vipelsivät julkisilla paikoilla ihmisten seassa ja kuinka muutamista laudoista kyhätyt hökkelit toimivat kauppoina ja asumuksina. Loputon musiikki ja rummutus kaikuivat ympärillämme. Olimme täysin puulla päähän lyötyjä ja tuntui siltä, kuin meidät olisi paiskattu omituiseen ihmemaahan.

Omomom!

Kyllä tuo mäkkisafkan voittaa! ;)

Todella vaikea uskoa vaivaisen kuukauden kuluneen tulostamme. Ensimmäisen päivän shokki, josta puhuin, tuntuu tällä hetkellä kovin kaukaiselta. Vielä kaukaisemmalta tuntuvat ne viimeiset viikot ja päivät ennen lähtöä tänne, jotka vietin pitkälti hyvästellen ystäviä ja läheisiä. Tuntuu aivan siltä, kuin siitä olisi ikuisuus tai että se olisi tapahtunut jossain toisessa elämässä. Kaukaisuuden tunne ja kahden kulttuurin rajamailla hoipertelu sekoittavat käsitystä ajasta ja sen kulumisesta melkoisesti. Vastahan minä lähdin, mutta silti tuntuu, että olisin ollut poissa jo eliniän. Myös koti-ikävä, meille ihmisille niin luonnollinen tunne, on matkan aikana muuttanut muotoaan. Ainakin minun kohdallani.

Aluksi se oli todella raastavaa ja kaipasin kovasti tuttuja ihmisiä sekä asioita. Onneksi kuitenkin hyvin nopeasti Afrikka hurmasi minut ja vei mennessään. Toki ajatukseni laukkaavat sinne kotikonnuille edelleenkin, hieman eri tavalla vain. Nykyisin koti-ikävän ja haikeuden tunteet nousevat pintaan nostalgisina aaltoina, jotka saavat alkunsa vaikkapa tutun tuoksun tai melodian saattelemina.  Tähtitaivaan katselu öisessä Afrikassa lennättää myös ajatukseni nopeasti kotiin. Onneksi koti-ikävä ei ole enää raastavaa vaan lähinnä lempeää haikeutta, joka saa minut hiljentymään ja hymyilemään. On upea tunne matkata maailmalla nähden uusia asioita ja samalla kaivata kotiin tärkeiden ihmisten luo. Harva asia saa minut tuntemaan itseni yhtä eläväksi.

Takaisin kouluun!

Aika on varmasti rientänyt myös niiden pienten ugandalaisten koululaisten mielestä, jotka aloittivat tällä viikolla koulunsa. Kerroin aikaisemmassa blogautuksessa, että täällä kouluvuosi jakautuu kolmeen lukukauteen ja jokaisen lukukauden välissä on kuukauden loma. Nyt paikalliset lapset ovat viettäneet lomansa ja heidän on aika aloittaa tämän vuoden ensimmäinen lukukausi. Meille koulun alkaminen on tuonut lisää vilkkautta työviikkoomme, sillä olemme päässeet normaalin ATK-opetuksemme lisäksi kurkistamaan millainen on afrikkalainen koululuokka ja siellä tapahtuva opetus. Lapsia on melkoinen määrä ja heitä pyörii jaloissa nyt entistä enemmän. Ugandassa yleisestä oppivelvollisuudesta huolimatta kaikilla vanhemmilla ei ole varaa lähettää lapsiaan kouluun aivan sen alkaessa. Koulumaksut ja tarvittavat materiaalit ovat suhteellisen kalliita.  Kestää oman aikansa ennen kuin vanhemmat saavat rahat kasaan ja pystyvät lähettämään lapsensa kouluun. Tulevien viikkojen aikana onkin odotettavissa, että pienten koulupukuisten oppilaiden määrä kasvaa.

Täällä muksuilla on koulupuvut

Välitunti!

Sitten pari sanaa tulevaisuudesta. Olemme tässä hieman suunnitelleet mitä kaikkea seuraavan kahden kuukauden aikana tulemme täällä puuhastelemaan. Ensimmäinen etappimme on lähteä koko päiväksi kalaan Victoriajärvelle. Tiedossa on sukupuolten välinen taisto, sillä Saara on rehvastellut saavansa isomman vonkaleen kuin minä, Vesa, suurin kaikista metsästäjistä. Hölmö nainen. Lupaan olla hänelle lempeä, kun hänelle valkenee elämän realiteetit. Olemme myös miettineet benji-hyppyä, mutta se saattaa olla hieman liian kulunut juttu. Voi hyvin olla, että sen sijaan lähdemmekin riippuliitämään Mbalen kaupungin lähistölle itäiseen Ugandaan. Siellä on kuulemma jylhiä maisemia sekä loistavat puitteet liidellä vapaana kuin taivaan lintu.

Meihin on myös iskenyt vahvasti ajatus siitä, että lähtisimme työharjoittelumme jälkeen Ugandan rajojen ulkopuolelle nuuhkimaan meininkiä. Mahdollisia kohteita ovat tällä hetkellä Zimbabwe tai Sambia, jotka sijaitsevat Sambesi-joen varrella. Pääsyy vierailla noilla nurkilla on nähdä majesteettisen jylhät Victorian putoukset. Toinen Ugandan ulkopuolinen kohde, jossa saatamme käydä näyttämässä nokkaamme, on Etelä-Afrikan Kapkaupunki. Argh, kuinka seikkailijan vereni jo kiehuukaan, kun ajattelenkin tulevaa! Yhtä kaikki, Afrikan matkamme huipentuu maaliskuun lopussa ja huhtikuun alussa tehtävään safariin, jonka päätavoitteena on nähdä Afrikan ”Big Five”. Big five tarkoittaa viittä suurta eläintä, jotka kaikki haluavat nähdä Afrikan vierailullaan. Big five on kova sakki, johon kuuluu leijona, elefantti, puhveli, leopardi ja sarvikuono. Näistä veijareista olemme nähneet jo muutamia mutta eläintarhoja ei saamari sentään ruveta laskemaan. On aika kohdata nämä elukat miehekkäästi luonnossa! :D

Tässä oli minun tilitykseni tällä kertaa. Ensi kerralla kerron teille hieman Ugandan synkästä historiasta ja miehestä, johon tuo synkkyys ruumiillistuu. Kerron teille pahamaineisesta Idi Aminista, joka piti Ugandaa rautaisessa otteessaan miltei koko 1970-luvun . Soosinokat (kuten minä) eivät miekkosta muista, mutta vanhempi väki varmaan kavahtaa tuon nimen kuullessaan. Olen aikamoinen historian ystävä ja ne, jotka minut tuntevat, tietävät myös, että menneisyyden tarinat ja tapahtumat ovat lähellä sydäntäni. Olen aiheesta jutellut paikallisten kanssa ja minulla on myös kesken kirja kyseisestä hirmuhallitsijasta. Eli pienimuotoinen historiapläjäys on siis tiedossa!

Kiitos ja kumarrus! Ensi kertaan! ;)

Vesa the man

Rivien välistä

Hiustyyli lähti vaihtoon

”En ymmärtänyt, miksi hän puhui elokuvista. Minun kotikylässäni miehet menivät joka vuosi sateiden loputtua kaupunkiin ja toivat sieltä filmiprojektorin ja dieselgeneraattorin, ja sitten he sitoivat narun kahden puun väliin ja me katsoimme elokuvan valkoiselta lakanalta, joka ripustettiin narulle. Elokuva oli äänetön, ainoat äänet olivat generaattorin hurina ja viidakon eläinten rääkäisyt. Sitä kautta me tutustuimme teidän maailmaanne. Ainoa näkemämme elokuva oli nimeltään Top Gun – lentäjistä parhaat, ja katsoimme sen viisi kertaa. Muistan kun näimme sen ensimmäisen kerran ja kylän pojat olivat innoissaan, koska luulivat sen kertovan aseista, mutta ei siinä mistään aseista kerrottu. Elokuva kertoi miehestä, joka joutui matkustamaan nopeasti joka paikkaan, joskus moottoripyörällä, joskus lentokoneella, jota hän itse ohjasi ja joskus ylösalaisin. Puhuimme siitä kylän lasten kesken ja teimme kaksi johtopäätöstä: ensinnäkin elokuvan nimeksi olisi pitänyt panna Mies, jolla oli kauhea kiire, ja toisekseen elokuvan opetuksena oli, että sen miehen pitäisi nousta aikaisemmin, jotta hän ehtisi tehdä ryntäilemättä kaikki päivän työt, eikä vain maata sängyssä sen vaaleatukkaisen naisen kanssa jota me kutsuimme ’Sängyssä makailevaksi naiseksi’. Se oli ainoa elokuva, jonka olin nähnyt, joten en ymmärtänyt, kun Albert sanoi, että hänen pitäisi siirtyä elokuva-alalle. Hän ei näyttänyt mieheltä, joka pystyisi ohjaamaan lentokonetta ylösalaisin.” (Little Been tarina)

Olen erehtynyt luulemaan, että kertomalla elämästämme täällä, siitä muodostuisi itse kunkin päähän kattava mielikuva. Unohdin, että kun konteksti puuttuu, on mahdotonta lukea rivien välistä. Luulen, että ainutlaatuisimpia asioita ugandalaisessa kulttuurissa ovatkin juuri ne, joita en edes muista mainita. Asioita, joille aluksi hymähtelin, mutta jotka melko nopeasti normalisoituivat. Kuten se, että täällä jokainen nainen osaa kantaa mitä tahansa päänsä päällä, aina kymmenen kilon melonista banaanikoriin. Muistin mainita, että polskimme Viktorian järvessä, mutta unohdin kertoa, että tytöt ottivat samaan aikaan juoksukilpailuja rantahietikolla tyhjät limsapullot päänsä päällä eikä kukaan pudottanut pulloa. Little Bee ei voinut käsittää, miksei Top Gunin mies herännyt aikaisemmin välttääkseen kiireen, minä taas en voi ymmärtää, miksen koskaan saa ravintolassa, mitä tilaan. Jos tilaukseni on hampurilainen avokadolla, eli se ruoka, jota listassa suositellaan, ei ole mitenkään epätavallista, että tilauksesta puuttuu juuri avokado eikä tarjoilija reagoi asiaan mitenkään. Jos ihmettelen syytä siihen, tarjoilija toteaa, että avokadot ovat loppu. Jos en meinaa tyytyä vastaukseen, tarjoilija luo minuun pitkän huvittuneen katseen, josta voi lukea: ”Hölmö tyttö, ihan kuin minä voisin tässä avokadoksi muuttua!”

Salongissa

Toinen asia, mitä en ehkä muistanut mainita, on se, että meistä kahdesta Vesaa puhutellaan aina ensimmäisenä. Mikäli asia koskee molempia, siitä saatetaan ilmoittaa ainoastaan Vesalle, vaikka seisoisin aivan hänen vieressään.  On myös vaikea kuvailla, millaisen kikatuskohtauksen salongin naiset saivat letittäessään hiuksiani, kun kerroin, ettemme ole Vesan kanssa naimisissa, että olemme vain kavereita. Salongin toisella puolella oleva mies huikkasi minulle, että milloin mies sitten aikoo kosia minua. Vastasin, ettei hän aio, sillä emme ole edes parisuhteessa. Kukaan ei tuntunut enää sen jälkeen ymmärtävän kaveruutemme funktiota ja mies ehdotti, että tulisin sitten hänen vaimokseen. Naiset päivittelivät, että olen kohta ikäloppu äidiksi, joten miksei mies kelpaa. Yhtä vaikeaa kuin minun oli selittää naisille, ettei Suomessa 22-vuotias nyt niin vanha vielä ole, on selittää teille, miten huvittuneen vastaanoton puolustukseni sai. Ilmoitin, että minulla on poikaystävä. ”Milloin hän kosii sinua? Kai teette lapsia viimeistään ensi vuonna?” Vaikenin tuskastuneena ja Vesa lähti kaljalle.

Kuulostaako teistä naurettavalta, kun kerron, että täällä busseilla ei ole minkäänlaisia aikatauluja eikä oikeastaan pysäkkejäkään? Reititkin menevät vähän fiiliksen mukaan. Bussi lähtee silloin, kun se on täysi tai vaihtoehtoisesti silloin, kun horisontissa ei näy ketään, joka ehkä mahdollisesti haluaisi vielä nousta kyytiin. Meidän joukkoliikenteemme aiheuttaa vähintään samanlaista huvitusta paikallisissa. Sain tänään täkäläisen vanhan miehen, Jamesin, nojautumaan polviinsa hekottamaan, kun hän sai päähänsä mielikuvan eurooppalaisesta miehestä, joka ostaa kiireessä hampurilaisen ja juoksee junalle syöden sitä samalla, vain ja ainoastaan ehtiäkseen minuutilleen oikeaan junaan. ”Mihin teillä länsimaalaisilla on aina niin kauhea kiire?” hän virnisteli naurunsa lomasta. Niinpä, en oikein itsekään tiedä.

Kirsi 

En muistanut kertoa myöskään Kirsistä, ennen kuin se jo kuoli. Kirsi on asustellut kuukauden päivät guest housemme nurkassa pitkine karvaisine koipineen. Emme häirinneet sitä eikä se meitä, joskin tarkastin sänkyni iltaisin taskulampulla, jos Kirsi oli päättänyt kadota hetkeksi näkyvistä. En ehkä ole maininnut, että saan uusilla hiuksillani samankaltaista hyväksyntää kuin Suomessa asuva musliminainen, joka ei käytä huntua. Sain kuulla näyttäväni afrikkalaiselta ja se oli suuri kohteliaisuus. Unohdin myös sanoa, että olen huolissani, sillä Drunken Old Man ei ole näyttäytynyt aikoihin. Ja ai niin, koko maassa ei myydä tamponeja eikä kukaan täällä käsitä välipalojen merkitystä. Jos haluan ostaa leivän lounaan ja illallisen välissä, se on suora vihje Nikitalle, etten pidä hänen tekemästään ruoasta.

Täällä tappamista pidetään ilmeisesti huonona tapana..

Jos luettelisin kaikki asiat, jotka tekevät Ugandasta Ugandan, ei puoli ikuisuuttakaan riittäisi siihen. Jos yrittäisin kertoa täkäläisille kaikista niistä asioista, joita meidän maassamme tehdään eri lailla, saisin siihen kulumaan toisen puolikkaan. Myönnän joutuneeni, vai kenties päässeeni, kahden kulttuurin ristituleen. Mitä enemmän samastun täkäläisiin, sitä vähemmän ymmärrän omia kansalaisiani. Mitä enemmän tarraudun kotimaani tuttuuteen, sitä nyrpeämmin minuun täällä suhtaudutaan ja tietenkin silloin myös koti-ikävä nostaa ujosti päätään. Toki asiaa yksinkertaistaa se, etten ole jäämässä. Olen ehkä siinä onnekkaassa asemassa, että voin poimia kirsikat kakun päältä, opetella ja ottaa opiksi. Koska en osaa päättää, miten lopettaisin tämänkertaisen ei mistään alkaneen ja ei mihinkään päättyneen kirjoitukseni, päätän sen nigerialaiseen sananlaskuun: ”Jos kasvosi ovat elämän kolhujen pöhöttämät, hymyile ja teeskentele olevasi lihava mies.” (Little Been tarina)

Päivittäin portaita pesevä nainen,on aina Vesan päivän kohokohta.

Good nite! (Täällä se kirjoitetaan nite eikä night.)

Saara 

Naisen asemasta

Siellä sitä naisia mietitään

Geronimo! Terveisiä taas sinne Suomeen! Pikkulinnut lauloivat, että rakkaaseen pohjolaamme on jälleen iskenyt jonkin sortin lumimyrsky. Älkää olko apeita! Ei täälläkään helpolla päästä, sillä monta päivää kestänyt helle katkesi ja olemme jo useamman tunnin olleet sisätiloissa sateelta ja ukkoselta suojassa. Jännää, että päiväntasaajalla voi myös olla vilpoista ulkona. Ensimmäistä kertaa lähes kuukauteen tunsin miltä viileys tuntuu (Poislukien ihanat hetket guest housemme jääkylmässä suihkussa tietenkin).

 Neljäs työviikkomme on jo täydessä käynnissä ja Atk-opetuksen lisäksi olemme alkaneet tosissamme pohtia keinoja kehittää eteenpäin täällä tehtävää arvokasta työtä. Keskeiseksi ongelmaksi on kuitenkin muodostunut paikallinen suhtautuminen mihinkään järjestelmälliseen ja pitkäjänteiseen kehitystyöhön. Tällä tarkoitan sitä, että täkäläiseen mentaliteettiin kuuluu vahvasti se, että mitään ei tehdä kello kaulassa tai liian vakavasti. Tässä kohtaa huomautan, että kyse ei ole välinpitämättömyydestä vaan pelkästään lupsakkaasta mutta lämpimästä elämänasenteesta.

Alkavat penteleet olla aika hakoja tietokoneiden kanssa

Meidän on ollut hankalaa saada kaikkia työntekijöitä koolle yhteisiin keskusteluihin ja niin kutsuttuihin työpajoihin, joissa yhdessä etsisimme kehitysideoita. Meidän ajatuksia järjestelmällisyydestä tai jonkin pysyvän ja pitkäjänteisen toimintatavan istutuksesta ei tyrmätä mutta niihin suhtaudutaan tavallaan iloisesti hymähdellen. Ikään kuin työkavereidemme hymyilevät kasvot kertoisivat, että ”todella hyvä idea mutta ei tuollainen toimi täällä, koska ensinnäkin kaikki tuppaavat olemaan pari tuntia myöhässä joka paikasta ja huomenna kukaan ei kumminkaan muista mitä eilen sovittiin”. Omalla tavallaan vietävän hurmaavaa mutta voin vain kuvitella, kuinka moni järjestelmällisyyteen tottunut valkoinen nipottaja repisi hiuksensa päästään, kun heidän kehitysideansa valuisivat päiväunille paikallisten mukana.

Täällä otetaan iisisti

Nyt kuitenkin riittää puhe työjutuista. Oikeastaan kaksi asiaa on henkisesti raskaampaa kuin itse työn tekeminen ja nämä ovat töistä puhuminen sekä töiden välttely. Nyt on aika puhua lempiaiheestani nimittäin naisista! Riettaimmat teistä jo varmaan luulevat, että loppuajan käytän afrikkalaisen naiskauneuden ylistämiseen mutta näin ei ole. En tarkoita, ettenkö olisi tyytyväinen siihen mitä näen. Päinvastoin! Paikallisten naisten kauneus ja viehkeys ansaitsisi itselleen kokonaisen blogin. Tässä blogautuksessa haluaisin kuitenkin puhua ugandalaisten naisten asemasta, enkä pelkästään heidän tyrmäävästä ulkonäöstään ja hullunkurisista luonteenpiirteistään.

Yep!

Täällä eletään murrosten aikaa mutta kuten me kaikki tiedämme, niin kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat hitaita prosesseja. Tästä syystä moni asia miesten ja naisten välisissä suhteissa saattaa herättää kummastusta. Sukupuoliroolit ovat edelleen täällä todella tiukassa vaikka nuorempi sukupolvi koettaakin parhaansa tehdäkseen pesäeroa vanhempaan.

Taustatietona mainittakoon, että valitettavasti Uganda, monien köyhien maiden tapaan, on hyvin uskonnollinen. Kristinusko on kietonut iljettävät lonkeronsa todella tiukkaan ugandalaiseen kulttuuriin ja se onkin alueen suurin uskonto. Tämän lisäksi moni kuitenkin pitää arvossaan vanhoja afrikkalaisia muinaisuskontoja. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että ugandalainen on samaan aikaan kristitty sekä uhraa esimerkiksi sateen jumalalle. Paikalliset eivät näe asiassa ongelmaa toisin kuin saastaisen rikkaat amerikkalaiset lähetystyöntekijät, jotka yrittävät parhaansa mukaan kitkeä pakanuutta ja ”afrikan todellisia ongelmia” kuten seksivalistusta ja ehkäisyvälineiden käyttöä. Kyllä! Luit oikein! Järkyttävistä HIV ja AIDS tilastoista huolimatta länsimaiset uskovaiset ovat vakuuttuneita, että muun muassa kondomit ovat saatanasta ja niitä ei missään nimessä tulisi käyttää. Surullista ja järkyttävää mutta eipä minua enää yllätä mikään hirveys mihin järjestäytynyt uskonto kykenee.

Alttari sateen jumalalle

Nyt kuitenkin siirrytään sivuraiteilta takaisin itse aiheeseen! Lähdetään liikkeelle avioliittokäytänteistä. Lähtökohta on tämä. Miehellä saa Ugandassa olla useampi vaimo ja vaimoilla on keskenään nokkimisjärjestys eli hierarkkisesti ensimmäinen vaimo on muiden vaimojen pomo. Tämä tarkoittaa sitä, että ensimmäisellä vaimolla on oikeus pitää myöhemmin haaremiin liittyneitä naisia kurissa ja nuhteessa mutta hän on myös heidän hyvinvoinnistaan vastuussa.  Lienee sanomattakin selvää, että tämä moniavioisuus ei toimi molempiin suuntiin. Täällä ajatus siitä, että naisella olisi useampi aviomies, on täysin naurettava. Eipä ole naisilla helppoa. Nykyisin täällä ei kuitenkaan esiinny mitään älyttömiä haaremeita vaan tavallisesti vaimojen lukumäärä rajoittuu kahdesta neljään. Yksiavioisuus on myös enemmän ja enemmän arkipäivää vanhojen perinteiden murtuessa ja Ugandan länsimaistuessa.

Toinen mielenkiintoinen huomio liittyy avioliiton ulkopuolisiin syrjähyppyihin. Ugandassa on yleisesti hyväksyttävää, että miehet juoksevat vieraissa, koska he ovat miehiä ja miehethän ovat… errr…miehiä. Yleisesti miehet selviävät syrjähypyistä selkään taputtelulla ja vaimon/vaimojen mökötyksellä. Naisten tekemät syrjähypyt puolestaan ovat kauhistus, joka saattaa naisen lisäksi koko tämän suvun häpeään. Ugandassa käydäänkin ihan julkisilla foorumeilla asti keskustelua siitä, että miksi miesten pettäminen on niin laajasti hyväksytty ilmiö mutta naisten vastaavaa tekoa pidetään täysin vastenmielisenä moraalirikkomuksena. Tässäkin asiassa uuden sukupolven pioneerit raivaavat tietä, ja ehkä jonain päivänä myös täällä pettämistä pidetään vääränä sinänsä eikä vain silloin, kun nainen syyllistyy siihen.

Pienissä kylissä mennään melko perinteisin tavoin eteenpäin

Kolmas huomio liittyy nuorten parissa tapahtuvaan deittailuun. Ugandassa isoissa kaupungeissa on varsin tavanomaista törmätä länsimaiseen seurustelukulttuuriin mutta etenkin maaseudulla ja kylissä asiat ovat hieman toisin. Ensinnäkin nuoret naiset eivät saisi asua yksinään vaan heidän tulisi asua vanhempiensa tykönä siihen asti, kunnes he menevät naimisiin tai heidät naitetaan. Kyllä, täällä käydään vielä tiuhaan naimakauppoja sukujen välillä. Neljä vuohta on melkoisen käypä hinta nuoresta naisesta. Länsimaistunut maailma on kuitenkin tuonut paljon vaikutteita täkäläiseen pariutumiseen ja nykypäivänä tytöillä on hieman enemmän sanottavaa asioihin. Edelleen on kuitenkin kauheaa, jos tyttö esimerkiksi sanoo suvulleen vastaan tai haluaa ennen avioitumista tapailla useampaa kuin yhtä poikaa.

Mikään laki tai mitkään perinteet eivät kuitenkaan koskaan ole pystyneet kahlitsemaan nuorten välistä lempeä. Täällä monesti tytöt karkaavat rakastamansa miehen kanssa ellei heidän liittoa jostain syystä hyväksytä. Salasuhteiden varjopuoli on todella suuri häpeä, johon nuori tyttö saattaa joutua tai esimerkiksi ei-toivottu raskaus. Abortti on jyrkästi lailla kielletty ja äpäriä harvemmin hyväksytään arvostettuihin sukuihin. Tämä asettaa nuoret naiset helvetilliseen tilanteeseen, jossa heidän tulee valita joko laittoman sekä hengenvaarallisen abortin tai julkisen häpeän väliltä. Avioliitto on siis oikeastaan ainoa hyväksyttävä vaihtoehto.

Entäpä siinä tilanteessa, jossa nainen kokee väkivaltaa tai on muuten onneton avioliitossaan? Voiko nainen ottaa avioeron miehestään? Voi, mutta se tulee hyvin kalliiksi ja käytännössä harvalla naisella tai tämän suvulla on varaa maksaa avioeron hintaa. Katsokaahan, naisen halutessa erota on tämän maksettava miehelleen kaikki ne kulut, joita tälle on kertynyt aina naimakaupoista lähtien. Tästä syystä suvut kammoavat ajatusta siitä, että niiden naiset haluaisivat erota aviomiehistään. Kallista leikkiä! Miehen on puolestaan helppo jättää vaimonsa, mikäli kokee tämän pettymykseksi.

Edellä mainittujen lisäksi naisten ja miesten välistä tasa-arvoa varjostavat lukuisat pukeutumiseen ja käyttäytymiseen liittyvät säännöt ja kirjoittamattomat normit. Saara on jo niistä hieman kertonut ja tulemme jatkossakin niistä puhumaan.

Nuorten naisten koulutus on Ugandassa otettu vakavasti

Jotain hyvääkin täällä on naisille! Uskokaa pois!  Naisten asema on parantunut paljon työelämässä ja Ugandassa on naisen mahdollista päästä melkein kaikkiin virkoihin. Tämä on yksi suuri edistysaskel Afrikan mittapuulla. Toinen seikka, jossa Uganda on edelläkävijä, on se, että nykyään naisen on yhtä hyväksyttävää käydä töissä kuin miehenkin. Naisten koulutukseen panostetaan myös entistä enemmän ja heidän kouluttamistaan ei pidetä enää pähkähulluna ideana. Ylipäätään Uganda on matkalla kohti tasa-arvoa mutta täällä on vielä paljon työtä tekemättä. Nykyään nuori nainen on melko vapaa lain puitteissa tekemään mitä haluaa mutta se, mikä heitä pidättelee aloillaan, on julkinen tuomitseminen ”epäsopivasta käytöksestä”. Yleisellä mielipiteellä onkin Ugandassa järkyttävän suuri vaikutus lähes kaikkeen. Toivokaamme, että se ajan saatossa kääntyisi suopeammaksi kanssasisariamme ja heidän tekemiä valintoja kohtaan.

Tällaista löpinää tällä kertaa!

Tasa-arvoisin terveisin,

Vesaboy